Vuoden Luontokuva 2005 –kilpailun arvostelusta

Valokuvaaja Hannu Hautala, tuomariston jäsen

Vähemmistöjä täytyy kunnioittaa, sehän on Suomessa aika pitkälle hyväksytty mielipide. Saas nähdä taas kerran, tällainen mietiskely pyrkii pintaan.

On käyty muutama tiima kuvia läpi, tiedossa on, että edessä on kovin monelle kilpailun osanottajalle vuoden kohokohta: Vuoden Luontokuvien valinta. Olen yksi raadin kolmesta. Raati järkevä: kolme jäsentä, äänet eivät voi mennä tasan; sillä tiedän olevan merkitystä loppuväännössä.

Olen mielessäni kartoittanut tilanteen. Vaikka olen ehkä 50:ttä tai 150:ttä kertaa eri valokuvakisojen raadissa, on tilanne jälleen uusi ja uusia aatoksia vaativa. Kun aikanaan lupauduin raatiin – osin odottamani, vaikka sittenkin yllättävän soiton jälkeen - olen nyt valmis kuin neljän vuoden olympiadin urheilija. Maksimiharjoittelua on takana riittävästi, kunto tuntuu hyvältä, odotan innolla kuvakavalkadia.

Jo lupautuessani kyllä tiesin, etten voi sanoa kunnon urheilija tavoin: Teen parhaani, katsotaan mihin se riittää. Nyt olen raadissa, jonka jäsenet yhdessä tekevät päätöksiä, joista ei voi valittaa. Purnata toki voi, ja purnataankin, mutta lopputulos aikanaan on ja pysyy.

Tiesin ihan tarkkaan jo lähtiessäni, että tulen häviämään henkisellä tasolla. Vanhana ”guppena” uskallan jo sanoa julkisesti: Vaikka minulla on oma mielipide, en jaksa sitä loputtomiin puolustaa. Olen varautunut siihen, että kompromisseja on edessä. Jos/kun kaikki puolustaisivat omaa näkemystään, istuttaisiin täällä vielä viikonkin päästä. Suitsia joutuu taipaleella tiukkaamaan ja hölläämään, sen tiedän hyvin. Muuten olenkin ennakkoluulottoman utelias: Missä mennään nyt? Mikä on diojen asema juuri nyt? Ovatko kuvat entistä parempia?

Tiedossa on kaksi päivää ja yli 4600 kuvaa. Perskeles. Onko mahdollista selvitä järkevästi kahdessa päivässä? Turhaa myöhäistä pohdintaa kun jo ollaan kehässä. Oikea suora ja vasen koukku ovat vielä alkuvaiheessa visusti piilossa.

Joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön! Kylän kohdalla komeasti, vaikka metsätaipaleella kontaten. Tätähän se on pohojalaasen elämä.

Arvostelutilaisuus oli ihan kiitettävästi järjestetty. Pisteitä yhdistyksen toiminnanjohtajalle Eero Korvalle. Pirullisen savotan, 4600 ja risat kuvia oli pannut järjestykseen viikossa. Ymmärsin nyt lopullisesti, ettei aikatauluun millään mahtunut viimeisen lähetyspäivän jälkeen tekemäni ehdotus: Eri sarjojen samankaltaiset aiheet peräkkäin. Toive olisi pitänyt kertoa paljon aikaisemmin. No, tulevien vuosien järjestelypankkiin taas uusi tieto. Helpottaa kovin isoissa kuvamäärissä, jos samankaltaiset kuvat eri sarjoista ovat peräkkäin tarkasteltavina. Tämän sanon kokemuksen rintaäänellä, uskokoon tuleva raati, jos haluaa.

Niin, Eero Korva oli tehnyt ansiokkaan hyvän esityön. Ja pj:mme Jouni Klinga oli paikalla apumiehen roolissa. Hommia oli kiitettävästi molemmille. Oli dioja, digiä ja tulosteita. Ja vielä isoja dioja. Voi sanoa, että kuvaa oli hyvin moneksi. Jos joku on sellainen mestari, että noin vain valitsee tuollaisesta kasasta 30 parasta, niin ilmoittautukoon työnäytteineen. Olen mielelläni mukana vaikuttamassa valittaessa uutta raatia tulevaa kilpailua ruotimaan. Itseäni en mukaan tyrkytä. Vaikka eläisin 100-vuotiaaksi ja jostain syystä vielä kolmatta kertaa pyydettäisiin, olisin otettu, mutta vastaus raadin jäseneksi olisi selvä EI. Ihmettelen ja syytän vanhuuttani, jos ylipäätänsä vielä joskus antaudun jonkun kilpailun raatiin. Jaa, Karhutyttöä saattaisin pyydettäessä ehkä lähteä valitsemaan.

Heti kun kisa julkistettiin, protestoin voimakkaasti tuomariston anonyymiyttä kohtaan. Olen yhä voimakkaammin sitä mieltä, että Suomen ja koko maailman mittakaavassa on syytä julkistaa tuomaristo yhdessä kilpailujulistuksen kanssa. Se on yleinen ja HYVÄ käytäntö. Uskonpa, että yhdistyksen nettisivuilla tästäkin vielä lausutaan mielipiteitä. Ja hyvä niin, kuitenkin muistaen, että hetikään kaikki eivät seuraa ko. sivuja.

Koska olen pienin ja osin suurinkin ponnistuksin luopunut yhdistyksen toiminnan seuraamisesta – onhan yhdistyksellä nyt todella hyvä puheenjohtaja ja erinomaisesti toimiva hallitus - ja nukun yöni rauhassa. Aina ei ole ollut näin. Olen vain seurannut sivusta. ”Maailma muuttuu, laivaa käännetään sillä vauhdilla, joka on mahdollista”, kuten varapuheenjohtaja Vallas ihan hyvin asiaa jossain luonnehti. Uusia reimareita on taas näkösällä. Laivan ruorissa riittää vipinää. Niinpä luulen, että Vuoden Luontokuva -kisakin vielä muuttaa joskus muotoaan. Ken elää, hän näkee. Jos Luontokuvaajat jähmettyvät paikalleen, niin maailma menee kahta puolta ohi.

Vaan kilpailuumme. Ei mahda mitään: Kovin aneemisilta diat näyttivät digikuvien jälkeen. Tila on pieni. Näytämme ”harkitusti” 60 %:n teholla digikuvat ja diat hyvällä projarilla täysteholla suunnilleen samankokoisina kankaalle absolut pimeässä tilassa. Hienoa, totesi raati hyväksyen tehdyt järjestelyt.

En ollut arvostelulautakunnan puheenjohtaja eräistä toiveista huolimatta. Pyysin puheenvuoroa: Itse tulen kiinnittämään huomiota ensisijaisesti tietysti siihen, mikä on hyvä kuva. Mutta, tarkemmassa pohdiskelussa mietin myös eritoten sitä, miltä kuva aikanaan painettuna jo pitkät perinteet omaavassa kirjassa näyttää. No, en ehkä saanut täyttä vastakaikua tälle valintaperusteelle. Kolme tuomaria, kolme näkemystä OK. Lopputulos on sitten yhteen sulautettu näkemys. Nyt loppukahinat käytiin salaisella lippuäänestyksellä pisteyttäen. Menetelmän ehdoton etu on nopeus, ja tuomariston yhteinen tahto tulee väkisinkin esiin. Joka sarjassa valikoituu vertailukelpoinen sarjavoittaja, eli paras yhdeksästä loppukahinassa olleesta.

Pari sanaa arvostelun yleisestä kulusta

Kuvat katsottiin jo monta kertaa hyväksi havaitulla menetelmällä: Ensin koko sarja läpi noin 3 sek. per kuva, sitten uudestaan samassa järjestyksessä. Jos joku toisella kierroksella huusi: ”Jatkoon!”, jatkoi kuva elämäänsä valikoidussa seurassa.

Sarjat oli käyty läpi. Pari kertaa huuto oli jollakin jäänyt myöhään, kaiveli. Katsottiin sarjan koko kavalkadi pikaisesti uudelleen. Pari, kolme nousi. Edelliset nousseet saivat jossakin sarjassa lisää jatkajia. Oli hiukan hämmentävää, että sama kuva-aihe (sama kuvaaja?) tuli vastaan myöhemmissä sarjoissa. Ihan kaikki eivät olleet tehneet omaa valintaansa kuvia lähettäessään.

Pirun monta hyvää kuvaa putosi. Tiesin jo huutamista pohtiessani, että tämä ei jatkossa pärjää ja perjantaina ei täällä enää voida istua. Siis päätöksiä, PÄÄTÖKSIÄ takaraivossa Vain 30 kuvaa saa armon raadin silmissä. Vieläkin muistan monta kuvaa. Vaan kun vielä miettii, mikä valituista pois, olen aseeton.

Tuomaristossa olivat muoto- ja mainoskuvaaja Soile Siltanen, uutissuunnittelija Matti Mehtola Nelosen uutisista ja allekirjoittanut. Ihan yhtä hyvä koostumus, kuin mikä muu tahansa. Kukaan ei ujostellut oman kantansa esiin tuomista. Leikillisesti välillä testattiin kollegan mielipiteen perusteluja. Ei jankutettu, ei puhuttu toisen päälle. Jokaisen suosikkiaiheet nousivat keskustelun laineille.

Lopputuloksen lopullista linjaa luotiin osin jo toisen katselukerran ”jatkoon” –äänillä.

Tähän nyt oma puumerkkini: Ehkä joskus yhdistyksessä rohkeus on niin riittävä, että tuomaristoa on vain yksi – lue YKSI henkilö. Silloin loppuvat pulinat. En ole itse ehdolla, halukkaita ammattilaisia kyllä on jos tarvitaan, uskoisin. Myös toisenlaista kokeilua olen miettinyt: Kilpailuun osallistujat voisivat äänestää suosikkituomarin kuvakisan raatiin. Silloin tietysti raati olisi nimetön. Tai äänestys olisi seuraavan vuoden raadista.

Kun sitten katseltiin mukana olevaa massaa kolmannen kerran, niin vain kovin harva tippui tässä ensimmäisessä vakavassa karsinnassa. Oltiin vielä aika vankasti asemissa, sen enempää ei vielä ajan puitteissa ehditty keskustella.

Edessä hetki, jolloin on pakko karsia sarja kerrallaan. Ensin digit, niitä oli eniten alkupään sarjoissa, sitten diat. Ja valopöydälle luuppitarkasteluun isot diat ja pöydälle vedokset. Tarkastelujärjestys vaihteli sen mukaan, kuinka järjestelyvastaavat saivat kuvia esille. Hyviä kuvia oli yksinkertaisesti liikaa. Päädyttiin menetelmään, jossa jokainen vuorollaan nosti yhden, sitten seuraavalla vuorolla toisen ja kolmannen ehdokkaan. Siis 9 kuvaa kustakin sarjasta tuli loppusuoralle. Ne näkyvät myös Finlandia – talolla.

Välillä teetä, kahvia, suolapalaa. Hallituksen jäsen Kaija Keskinen oli hienosti huoltoa hoitamassa. Oli neutraali, vaan ei voinut välillä nauruaan pidätellä kuullessaan tuomariston lohkaisuja. Huumori sentään säilyi kaikkien suurten päätösten keskellä. Uusia sloganeita syntyi ja vanhat lausahdukset lentelivät kuviin liittyen kuin konsanaan luovassa ideapalaverissa. Välillä muka tosissaan koiteltiin kunkin tuomarin uskoa omiin suosikkikuviinsa.

En tiennyt minä eivätkä tienneet Soile ja Mattikaan, mikä on edessä, kun aikanaan Eero kysyi tuomaristoon. ”Olen ollut aina valmis, kun on kysymys valokuvan edusta”, oli Soile sanonut. Hienoa, että hän oli mukana. Meni ihan hyvin, kun muistin jo toisessa aloituksessa oikean muodon: ”Arvon daamit ja hyvät herrat!” Henkisesti ja fyysisesti reippaasti kaksi ylipitkää työpäivää, mutta ah, niin antoisia. Ei mitään mullistavaa uutta, hienoja kuvia, joskin myös hyvien ideoitten huonoja toteutuksia.

Sarja kerrallaan edettiin. Jokaisen takaraivossa lienee ollut ajatus: Yksi sarjavoittaja on Vuoden Luontokuva. Ei kai voi edes olla tilannetta, ettei sarjavoittaja olisi Vuoden luontokuva ?????

Toisena päivänä, jo sianpieraisun aikaan aloitettuamme oltiin sarjojen karsinnan jälkeen iltapäivällä Grande Finalissa. Oli valittava seitsemän sarjavoittajan joukosta se paras parhaista: VUODEN LUONTOKUVA!

Vaan sitä ennen vielä kunkin sarjan parhaan valinta: Jokainen tuomari sai vuorollaan salaisesti paperilla merkittynä nostaa kolme kuvaa lopulliseen jatkoon ja neljäs oli suluissa. Kun arvotut paperilappujen numerot paljastuivat, tuli joskus kaksi pistettä samalle kuvalle. Tässä vaiheessa jonkun tuomarin kuvan neljäs sija tietenkin oikeutti kuvan jatkoon. Eli summa summarum: Aina yhdeksän kuvaa oli finaalissa joka sarjassa.

Pöytä putsattiin, diat nostettiin järjestykseen valopöydälle. Digiehdokkaat olivat pienempinä ruudulla vertailuun valmiina, vedokset näköpiirissä pöydällä.

Lopussa oli 7 x 9 = 63 kuvaa ”totuuden hetkessä”. Erilaisia luontokuvia. Ei helppo homma.

Käytiin syömässä Mamma Rosassa (siellä, missä Jäätteenmäki ja Manninenkin Suomea eteenpäin aikanaan luotsasivat).

Koko kahden päivän ajan kun kuvia katsottiin, kaikki tuomarit ihan selvästi miettivät itsekseen: Mikä on SE kuva? Siitä ei oikeastaan puhuttu yksilöidysti, paremminkin muodossa: Kyllä se löytyy.

Joka on useasti ollut valokuvakilpailutuomaristossa tajuaa ehkä seuraavan tajunnanvirran: Paras, se minun suosikkikuvani ei ehkä voi (?) voittaa. Tuntuu siltä, että tuo tuomari tykkää ilmeisesti tuosta, minä arvostan tämän kuvan korkealle, ja mistähän tuo kolmas pitää eniten?

Katsotaan kuvat toisen kerran. Kolmannen kerran. Jännitystäkin. Kuka avaa keskustelun? Teetä ja kahvia. Oman suosikkikuvan loppukiriähän ei voi aloittaa liian aikaisin.

Kello on jo kauan ohittanut lailliset työtunnit. Kukaan ei halua enää tulla huomenna (kolmantena päivänä) sinänsä hyvään kellariin ja erinomaiseen huolenpitoon. Leikillisesti puhutaan jo isoissa kokouksissa käytettävästä kellon seisauttamisesta.

Keskustelussa heitettiin monta kertaa: Helpointa olisi siirtää vielä huomiseen. Tuomaristo hikoilee, eikä pelkästään talon lämpöä.

Jälleen kerran kysymys: Ollaanko täällä vielä huomenna? EI. Seitsemän sarjaa, jokaisen sarjan neljä kuvaa esiin. ”Miksi neljä?” kysyy joku. 7 x 4 on vasta 28. Jälleen suitsia tuomaristolle. Tarvitaan 30 kuvaa, näyttelyn perinteinen määrä. Sekin vielä.

Päätetään valita ensin joka sarjan paremmuusjärjestys 28:n kuvan kesken. Näyttelyyn lisäksi tarvittavat kaksi kuvaa nousevat sieltä jostakin vähemmistöstä työn kestäessä, kunhan nyt ensin saadaan 28:sta kuvasta kunkin sarjan paras valituksi.

Keskustelua on. Kello käy ja käy. On aistittavissa, että oikeastaan kukaan ei taida saada ”parastaan” sarjakärkeen. Väsymystäkin on. Vaan kaikki puolustavat edelleen kantaansa sivistyneesti. Ammattilaisia. Pakon edessä sarjavoittajat saadaan valituksi. Kuin hiihtokilpailussa viimeinen hermokerros suksen pohjaan, eli vielä kerran kuvat läpi: Jossittelua, jos sittenkin, vaan siinä se nyt on. Sarjavoittajat on lopullisesti kirjattu muistiin.

Ja Grande Finale.

Aika helposti asia ratkesi. Joka sarjan paras, eli seitsemän kuvaa on esillä, pyöritetään ja kävellään edes ja takaisin ja takaisin ja eteen. Kolmen sarjavoittajan kesken käydään viimeinen taisto, joka ratkeaa lopulta yksimielisesti. Vielä yksi erikoispiirre: Voittajakuva on digi. Eero kaivaa vielä pitkään nimimerkkejä, ja lopulta löytyvät tiedoston pikselit. On riittävästi. Huokaisemme. Se on siinä. Nyt voi sanoa jo, että mitäs sitten, jos pikseleitä ei olisi ollutkaan riittävästi esim. julistekokoon. Nyt oli. Vaan se on asia, jonka ilmoittaminen lienee selvennettävä tulevaisuudessa.

Kun luette tätä, voisin kommentoida jo tuomariston kokonaan, mutta silti ja sittenkin jätän sen historian hämärään. Ei ole kovin yksiselitteistä kirjoittaa tuomarityöskentelystä muistinvaraisesti. Muistelmistahan on tuttua: Kyllä minä, mutta kun ne muut….

Tämä lähtee huomenissa myös muille tuomariston jäsenille kommentoitavaksi. Kun tämä aikanaan on helmikuun lehdessä, en tiedä, ovatko toiset kommentoineet. Toivottavasti. Työruuhkassa jätän asian loppuhoidon toiminnanjohtaja Eeron haltuun.

Voittaja on julkistettu tämän jutun ilmestyessä. Onnea hänelle. Vielä nyt, 18.10.04 en edes minä tiedä hänen nimeään. Voittajan kuvaa punnittiin pitkään erikseen ja yhdessä kuuden muun kuvan kanssa. Voi sanoa, että voittaja löytyi kolmen sarjavoittajan ryhmästä. Hyvä kuva se on. Kestää kyllä pitkässä Vuoden Luontokuva –kavalkadissa, nyt ja tulevaisuudessa. Vanhat valokuvan arvot eivät ole kadonneet mihinkään, olkoonkin, että jo toisen vuotena digi veti pisimmän korren.

Viestini voittajalle, se tunnettu vanhan miehen ” varoittava” on: ”Kuuluisuus on houkuttava. Ole onnellinen ja nauti. Ota edelleen uusia kuvia. Sinulla on näkemystä. Tämä on hyvä esimerkki siitä. Uskon, että et jää yhden kuvan mestariksi”.

Nyt vaan kaikki uusia kuvia ottamaan, uusi kisa on kohta ovella. Tulevaa tuomaristoa tuntematta ennustan, että uudet ja tuoreet kuvakulmat kilpailevat edelleen perinteisten kanssa tasavertaisena. Näissä kuvissa oli oivia esimerkkejä. Oli hienoja, hartaasti toteutettuja periteisiä, ”nähtyjäkin” aiheita. Vastapainona uuden tekniikan tarjoamaa viiltävän huimaa ja ennen näkemätöntä uutta näkemystä. Itse sittenkin olen digillä kuvattujen hurmiossa, vaikka en koskaan tule digiin siirtymäänkään. Huippukuva syntyy edelleen rakeille tai pikseleille. Ratkaisevassa osassa on edelleen kuvaaja, ei kamera, ei tekniikka.

Raati on käyttänyt valtaa, tuloksesta ei voi valittaa. Lintuaiheiset kuvat olivat kisassa enemmistönä, lintukuvaaja tuomaristossa vähemmistönä. Siinä selitys tämän epistolan alun toteamukseen.

Onko vähemmistöä kunnioitettu? Vastaus on katsojan silmissä. Sitä voi tarkastella jossakin määrin painetuista kuvista kirjasta.

MOT

Hannu Hautala
eläkeläinen, fil.tri h.c.

Jälkikommentti 1.11.04: Katseltuani juuri BBC:n vuotuisen kisan palkitut, jotka oli valittu noin 18.500 kuvan joukosta, voin todeta, että Suomessa otetaan edelleen kansainvälisen tason luontovalokuvia. Olkoonkin, että jellonien ja pingviinien seurassa oli tänä vuonna seinällä Englannissa vain kaksi suomalaista kuvaa.